Natsikorttikortti

Wikipediasta tietonsa ammentavien oman elämänsä intellektuellien keskuudessa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että se, joka väittelyssä ensimmäisenä mainitsee natsit, häviää väittelyn automaattisesti. Kutsun tätä näkemystä nimellä natsikorttikortti. Tämä syvällinen argumentaatioteoreettinen havainto ansaitsee todellakin lähempää tarkastelua. Mietitäänpä asiaa seuraavanlaisen esimerkin kautta.

Henkilö A ei tiedä mitään käsiteltävästä aiheesta, höpöttelee sekavia, ei ymmärrä vastapuolen argumentteja, ei osaa muodostaa omia argumentteja, syyllistyy olkinukkeargumentteihin ja kehäpäätelmiin, jättää huomiotta evidenssin, keksii asioita päästään, aukoo päätään, ohjataa keskustelua sivuraiteille, viittaa irrelevantteihin asioihin ja mumisee välillä jotain täysin käsittämätöntä.

Henkilö B viittaa relevantteihin tutkimus- ja primaarilähteisiin, muodostaa johdonmukaisia, päteviä, valideja ja koherentteja argumentteja, käsittelee empiiristä ja muuta todistusaineistoa laajasti, monipuolisesti ja kattavasti, tarkastelee niitä tieteellisten ja filosofisten teorioiden valossa, kumoaa vastapuolen argumentit, pysyy aiheessa, ymmärtää olennaisen ja mainitsee kerran sanan natsi.

Natsikorttikortin käyttäjän mielestä on siis itsestään selvää, että Henkilö A on väittelyn kirkas ja itseoikeutettu voittaja sekä rationaalisen ja tieteellisen ajattelun ruumiillistuma, joka on vakuuttanut kaikki järjelliset ja sivistystä rakastavat olennot väitteidensä totuudellisudesta ja omasta syvästä oppineisuudestaan. Henkilö B taas on keskustelukyvytön idiootti. Niinhän sen täytyy olla! 

Todella ihmeellinen on sanan natsi voima, kun se kykenee vaikuttamaan logiikan ajattomiin lakeihin ja laittamaan uusiksi koko argumentaatioteorian. Ihmettelen vain, miksi Aristoteles, stoalaiset ja skolastikot eivät lainkaan käsitelleet teoksissaan natsikortin käyttöä. Olisihan heidän täytynyt ymmärtää natsi-sanan mahti. Ovatko natsit niin jumalaisia olentoja, että heidän nimellään on maagista voimaa?

* * *