Muisto haudan takaa: Jääkiekon pyhyys

Tiesin kyllä sanoneeni jotain väärää. En vain ollut odottanut ihmisten reaktiota. En ollut puhunut lasten hyväksikäytön puolesta, en kieltänyt holokaustia, en kehottanut hakkaamaan vaimoa, en halveksinut sotaveteraaneja. Siitä huolimatta ihmiset ympärilläni olivat kauhusta järkyttyneitä, vihan ja järkytyksen, hysteerisen surun lävistämiä. Joku ei enää saanut henkeä.

Yksi naisista nyyhkytti maassa, itki katkerasti. ”Kuinka hän saattaa…?” Hänen toverinsa häntä lohduttivat. Jotkut olivat nousseet seisomaan – kasvot vihan väristäminä. ”Mitä sinä juuri sanoit?” yksi heistä kysyi haudanvakavana.

”Siis, minä vain sanoin, etten erityisemmin pidä jääkiekosta. Ei kai se nyt…”, sanani katkaistiin.

”Mikä saatana sinä kuvittelet olevasi!” huusi yksi ja olisi käynyt kimppuuni siltä seisomalta, jos hänen vieressään ollut – aivan yhtä vihaisen näköinen mies – ei olisi häntä estänyt. ”Luuletko olevasi meitä muita parempi?! Oletko muka jotenkin sivistyneempi, kun halveksivat ja vihaat tavallisia suomalaisia?!”

”Ei, täh? Minä nyt vain en ole kovin innostunut jääkiekosta”, yritin sanoa, mutta se oli turhaa. ”Voisit sitten edes pitää turpasi kiinni”, vastasi yksi naisista. ”Miksi et anna ihmisten iloita?” kysyi toinen.

”Enhän minä ole estänyt…sanoin vain…”

”Kyllä me tajusimme, mitä sinä sanoit. Sinun mielestäsi me olemme huonompia ihmisinä!” Sen sanottuaan he alkoivat lähestyä minua uhkaavasti.

”Mikael Granlundkin sanoo, että sehän on vain jääkiekkoa”, muistutan.

”Hän lausui turhaan Herramme nimen!” huusi hysteerinen nainen kädet ja katse taivaalle kohotettuina.

”Jos vihaat Suomea niin paljon, miksi et painu vittuun?!” yksi huusi taustalta.

”Hänen täytyy olla natsi!”

”Hänellä on pedofiilin katse!”

”Hän kusee veteraanien haudoille!”

”Hän varmasti hakkaa vaimoaan”, huusi yksi voitonhuumassa oleva mies tauoten vaimonsa pieksämisestä.

”Ja on homo!”

”Hei, kuulkaas nyt”, yritin rauhoitella, ”ettekö te nyt ota tuon jääkiekon vähän liian tosissanne?”

Silloin kaikki pysähtyivät. Nainen lattialla lakkasi nyyhkyttämästä, ensimmäinen huutelija asteli hitaasti lähemmäksi, hakattu vaimo tarttui kirveeseen. ”TAPPAKAA TUO TALVISODAN VIHAAJA!” huusivat he yhteen ääneen naamat punaisina raivosta.

Lähdin pakoon, mutta he saavuttivat minut. Viimeisinä hetkinäni maan päällä otin vastaani iskuja ja kuulin, kuinka kansa messusi: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jääkiekko! Ei ole muuta jumalaa kuin Jääkiekko!” Olin pilkannut heidän riittiään, riittiä, jossa he elävät yhä uudestaan talvisodan myytin.

Jääkiekko ei ollut heille vain harrastus muiden joukossa, ei pelkkä mielenkiinnon kohde. Se on Uskonto, Jumala, Kirkko. Jääkiekko on kaiken A ja O, se on Pyhä ja Loukkaamaton. Jääkiekko ei ole viihdettä eikä huvia, se on haudanvakava asia, elämän ja kuoleman kysymys, taakka henkisillä harteilla.

Ainakaan en enää ole näkemässä mahdollista Suomen voittoa – sitä, kuinka Kauppatori täyttyy ihmisistä, jotka rientävät hakkaamaan suomenruotsalaisia, pystyttämään alttaria Granlundille ja vaatimaan uutta jatkosotaa.

* * *